Tosca oli eilen taas rataharjoituksissa. 280m aika oli (muistaakseni, tarkistan vielä kun tulos tulee GRL:n sivuille) 17,78.
Mietin ennen harjoituksia että olen tyytyväinen jos aika jää alle 18 sekunnin, koska 17 ja risat aikaan greyhoundit tuota matkaa tuntuvat useimmiten taittavan. En ole vielä niin mukana ja guru tässä harrastuksessa että osaisin arvioida aikaa ja Toscan kykyjä sen paremmin. Mutta ajoviettiä löytyy ja vauhtiakin melkoisesti (varsinkin Pimuun verrattuna) noin silmämääräisestikin katsottuna.
Pimun kanssa rataharrastus jäi aivan alkumetreillä kun soolokoetta ei saatu läpi liian hitaan ajan vuoksi (joka johtui pentuna rikkoutuneesta jalasta).
Sanotaan tuosta Toscan ajasta vielä puolustukseksi sekin että noita sekunnin murto-osia voisi tiputtaa vielä muutaman, jolloin puhuttaisiin siitä oikeasta ajasta. Syynä kopitus ongelmat.

20.6 harjoituksissa Tosca alkoi venkoilla kopituksessa tosissaan vastaan. Tilanteen ei olisi pitänyt olla mikään outo, sillä kopitusta oli harjoiteltu muutama viikko aikaisemmin Turussa kasvattajan opastuksella. Tosin Tamperella pari edellistä harjoitusta oli tehty sylistä lähettämällä (kaarteiden harjoituksia). Liekö Tosca sitten unohtanut kopin ja sen merkityksen siinä välissä...

Tosca meni koppiin hyvin kun sen sinne laitoin, mutta heti kun irroitin otteeni siitä, se yritti tulla lujaa pakittamalla sieltä pois. Estin ulos peruuttamisen ja yritin tuupata uudestaan, jolloin Tosca vääntelehti minkä pystyi ja oli kaikin tavoin koppiin jäämistä vastaan...yritti jopa siinäkin kääntyä ympäri, mutta ei onnistunuit koska pitelin kiinni.
Koppinavausavustajana oli eräs mies, jolle siinä rytäkässä taisin mainitakin että kannattaisikohan tässä toimia jollain muulla tavoin, kun ei tästä näin mitään tule.
Mies sanoi auttavansa, lykkäsi Toscan koppiin ja luukun kiinni. Thank´s, tämän olisin kyllä osannut itsekin...tarkoitin jotain ihan muuta mahdollista menetelmää. Mutta sitä luotti sokeasti että vanhemmat ja kokeneemmat osaavat ja tietävät mitä tekevät.
Kopista kuului rytinää ja olin varma että Tosca kääntyy siellä, vaikka toivoinkin että näin ei käy.

Viehe sujahtaa kopin ohi, ja etuveräjä aukeaa.
Koiraa ei näy eikä kuulu.
Kuluu sekuntteja, ehkä 2, 3 tai jopa 4, ja sitten Tosca syöksyy kopista vieheen perään minkä jaloistaan pääsee. Kopin takana seistessä en voinut nähdä miten päin se sieltä tuli, mutta kyllähän siitä jo näkemättäkin saattoi päätellä että takaperin tietenkin. Hemmetti!
Jo ennen kun Pimukaan oli rataharjoitteluikäinen, olin jo oppinut ettei grey saisi koskaan kääntyä kopissa. Jos se keksii sen kerran, se tekee sen helpommin toisekin...vaikkapa kisoissa. Ja silloin sanotaan heti hyvästit palkintosijoille.
Toscan aika tuosta harjoituksesta oli sitten 21,46.

Pimun kanssa koppi oli niin helppo homma, ettei minun todennäköisimmin olisi tarvinnut kuin avata koppi, ja se olisi syöksynyt itse sisään. Se oli sisäistänyt kopin merkityksen heti, ja muisti sen vaikka välissä olikin harjoitellut kaarteita sylistä lähtemällä. Mutta jokainen koira on erilainen. Ehkä joskus vielä kiitän sitä että minullakin oli kerran kopitusongelmia greyn kanssa. Kantapäänkautta oppii parhaiten.

Harmittavinta on, että en ole nyt päässyt joka viikko harjoituksiin...väliin on tullut työhaastatteluja ja muita pakollisia menoja. Todella ikävää, kun olisi tuo koppiongelmakin ratkaistavana. Ja sitten kun sooloon ja ryhmäkoejuoksuihinkin haluaisi tämän kesän aikana.

Tuon kopissa kääntymistapauksen jälkeen meni viikko, ettei päästy harjoituksiin. Seuraavaksi kävi ainoastaan Torstai, joka on PVK:n (pirkanmaan vinttikoira kerho) harjoituspäivä, jolloin ei oteta koirilta aikoja.
Kasvattaja oli ehdottanut kopittamista niin että laittaa koiran koppiin takaperin etuveräjästä. PVK:n vieheenvetäjä ei kuitenkaan innostunut ajatuksesta, ja niinpä kokeilimme sitä kakkosvaihtoehtoa; kopitin Toscan muuten normaalisti, mutta jätin takaluukun auki ja pitelin sieltä itse koiraa kiinni. Tosca Taisteli taas vastaan, mutta yllättäen alkoikin pyrkiä kohti etuveräjää, ja uskalsin päästää siitä irti. Itse juoksu meni hienosti ja eteen pyrkimisestä olinkin jo toiveikkaana. Ehkä se viimein tajusi idean.

Mutta turha toivo. Taas oli viikko väliä ennen kuin seuraaviin harjoituksiin päästiin. Ja nehän olivat nyt nämä viimeisimmät josta ajaksi tuli 17,78. Sain pidellä Toscasta kokoajan eikä se tehnyt elettäkään pyrkiäkseen etuveräjälle. Siksipä tuosta ajasta saisi muutaman sekunninmurto-osan vähentää, koska Tosca lähti käytännössä kopin peräosasta, takapää osittain kopin ulkopuolella.

Tästä (ja muutamasta aiemmastakin) kokemuksesta painan nyt korvan taakse myös sen että itse tunnen koirani parhaiten. Aina ei edes se kaikkein kokenein ja eniten tietoa omistava ihminen ole paras henkilö kertomaan miten juuri minun koiran kanssa olisi toimittava. Tiesin että Tosca kääntyy, jos sen lykkää koppiin väkisin, mutta annoin kokeneemman  toimia puolestani koska uskoin että hän tietää paremmin, miten tilanteessa kannattaa tehdä.
Olisin mieluummin voinut vetää syvään henkeä ja laskea takaperin kymmeneen, jonka jälkeen ajatukset olisivat toimineet ehkä kirkkaammin.
Olisin voinut lähettää Toscan niin että takaluukku olisi ollut auki, ja olisin pidellyt sitä itse kiinni kopissa, kuten olen tämän tapauksen jälkeisinä kahtena harjoituksena tehnytkin. Tosin tämän ohjeen sain radalla heti tuon tapauksen jälkeen. Se ei siis ole oman järkeilyni tulosta. Ja kasvattaja kertoi että oli ainakin parempi ettei Toscalle suotu mahdollisuutta tulla kopista pois takakautta, jolloin se olisi saanut venkoilunsa periksi.

En tiedä olisinko keksinyt tuossa tilanteessa itse mitään järkevää. Kopitus tilanne on aina jotenkin niin jännityksen ja kiireen täyteinen.
Vieheen moottori pärisee, ja kokoajan pelkää että se lähtee liian aikaisin ja etuveräjä lävähtää auki juuri silloin kun koira on vielä kaulapannassa tai remmi onkin vahingossa sotkeutunut sen jalkoihin. Vaikka oikeastihan tälläistä ei pitäisi päästä käymään; vieheenvetäjä laittaa vieheen liikkeelle vasta kun on saanut siihen luvan sinulta tai koppia avaavalta.

Usein harjoituksen jälkeen kun kävelen radalta pois, huomaan miten sydän hakkaa. Ei varmaan niin paljon kuin koiralla rankan suorituksen jälkeen, mutta kumminkin. Melkoinen jännitys tuossa oman koiran juoksuttamisessa vain on. Ja mikään ei kuulemma ole jännittävämpää kuin oman koiran kopittaminen ensimmäisessä aidossa kilpailulähdössä. Siihen päivään pyrkiessä....